Riitta Hongisto

Pitäisikö sivistysvaltion huolehtia avuntarpeessa olevista kansalaisistaan, niistä jotka iän, terveyden tai muiden syiden vuoksi eivät itse siihen kykene?  Yhteiskunnan turvaverkko murenee nyt sitä vauhtia että yhä useampi joutuu heitteille. Näin tapahtuu ainakin kasvavan vanhusväestön osalta. Sosiaali- ja terveysministeriön valtakunnallisten linjausten mukaan vanhusten tulisi asua kotonaan mahdollisimman pitkään, linjaus on johtanut siihen, että entistä huonokuntoisempia asuu yksin kotona. Muutoksessa vedotaan siihen, että se on monen vanhuksen toive, näin useimmiten onkin, se on toive silloin kun ollaan jokseenkin toimintakykyisiä.

Rakennemuutos, joka nyt etenee kovaa vauhtia vähentää laitospaikkoja ja tuetun palveluasumisen paikkoja, tilalle ei tule mitään. Kotona asuvat vanhukset, jotka usein ovat ylilääkittyjä ja aliravittuja ja kokevat alentuneen toimintakykynsä vuoksi olonsa myös turvattomaksi. Meillä on kasvava joukko vanhuksia, jotka ovat toimintakyvyltään sen kuntoisia, että olisivat vielä 10 vuotta sitten automaattisesti saaneet palvelutalopaikan sitä halutessaan. Nyt ei auta halu eikä hinku, paikkoja ei ole tai jonot ovat niin pitkät ettei paikkaa enää tarvita kun se olisi tarjolla.

Uusi vanhuspalvelulaki tuli voimaan 2013. Sen tarkoituksena on varmistaa vanhusten oikeudet, niihin oikeuksiin kuuluu mm. laadukkaat sosiaali- ja terveyspalvelut, palvelut jotka ovat tarpeisiin nähden oikea aikaisia ja riittäviä. Meillä on myös terveydenhuoltolaki jossa on osittain samoja velvoitteita kunnille.

Hyviä lakeja ja hyvä tarkoitus, mutta on kuitenkin niin että nämä lait eivät sisällä sanktioita ja vasta oikeuskäytäntö osoittaa niiden lopullisen toimivuuden. Lain hengen toteuttaminen kunnissa jääkin päättäjien arvomaailman varaan ja kun niukkuutta jaetaan ei vanhusten hyvinvointia nähdä useinkaan ykkösasiana. Viimeaikaiset viestit ympärivuorokautisen tehostetun palveluasumisen laadusta kertovat karun todellisuuden.

Nykyinen lakiin perustuva palvelujen järjestämisvastuu siirtyy Sote-alueille tai kuntayhtymille, siis pois kunnilta. Edessä on väistämätön työnjaon muutos. Se on myös mahdollisuus, koska nykyinen tilanne ei ole kestävä. Yksinkertaiseksi jo siksi että kunnilta on rahat loppu, yhteiskunnan yhteisöllisyys on murenemassa, verot nousevat. Kuntalaisten odotukset ja palvelujen toteuma eivät kohtaa toisiaan, kansalaistyytymättömyys lisääntyy. Mahdoton on myös ajatus, että vanhusten hyvinvointi rakentuisi naapuriavun ja vapaaehtoisuuden varaan, vaikka sitäkin tarvitaan. Myöskään lapsilta ei hoitovastuuta voi automaattisesti edellyttää. Usein jo eläkkeellä olevalla ”lapsella” voi olla omat, nykyisen puolison ja jopa edellisenkin puolison vanhemmat, jotka tarvitsevat säännöllistä apua. Hoivasuhde ei ole nyt sama kuin yksi sukupolvi taaksepäin jolloin lasten määrä oli merkittävästi korkeampi ja elinikä alhaisempi.

Olemme tottuneet luottamaan valtiokeskeisyyteen, hyvinvointivaltionperustana se on niitä harvoja asioita joista on yhteinen näkemys yli puoluerajojen. On myös yhteinen ymmärrys siitä, että se ei toimi, resursseja lisäämällä ei ole saavutettu odotettuja tuloksia. 

Palvelujen järjestämisvastuun muutoksella oli ja on tarkoitus varautua väestön huoltosuhteen muutokseen ja siitä johtuviin kasvaviin kustannuksiin. Esillä on ollut huoli siitä voiko yksityinen monikansallinen pörssiyhtiö tuottaa palveluja edullisemmin tai laadukkaammin kuin julkinen sektori? Se on ratkaiseva asia muutoksen onnistumista arvioitaessa ja siitä ei ole päättäjillä eikä asiantuntijoilla yhteistä näkemystä. Viimeaikaiset kokemukset eivät puolla sen suuntaista muutosta.

Palveluseteli voisi olla yksi ratkaisu, silloin kriteerit täyttävä palveluntuottaja voi olla kunta, yksityinen tai yhteisö. Asiakas, kuntalainen, veronmaksaja siis palvelun tarvitsija valitsee ja lopulta laatu/hintasuhde ratkaisee ja sen määrittelee palvelun käyttäjä. Lisäksi tässä tulisi huomioitua ainakin kuntalaisten itsemääräämisoikeus ja palveluntuottajien tasapuolinen kohtelu.

Riitta Hongisto, Hallituksen puheenjohtaja